tiistai 3. heinäkuuta 2012

Päivät kulkevat ripeästi ja hoputtaen, vaikka mitään ei silti tapahdu. Huomaan asioiden menneen ohi: tuomet kukkivat - siitä on jo kuukausi, hautausmaan syreenien kukat muuttuivat ruskeiksi hetkessä, pihlajat kurtistuivat ja tänään voikukat olivat menneet, niiden siemenet pyörähtelivät tuulessa vastaan. Yritän päästä selvyyteen koiranputken tuoksusta, koska mitään muuta ei enää ole jäljellä.

Öisin sataa, ja päivisin. Ja sitten paistaa epävarmasti aurinko tunnin tai kaksi. Ostan jäätelön, tai en osta. Pyöräilen kymmeniä kilometrejä. Yhdessä kohtaa metsänpohja kasvaa miltei mustaa ruokoa tai kortetta saniaisten sijaan. Tästä pimeästä nurmesta kasvaa tummia puita, outo pieni merellinen painajainen.

9 kommenttia:

  1. Ja äkkiä huomenna on eilen. (Ja tänään ilta.)

    VastaaPoista
  2. eräänä iltana aika kulki nurinperin ja eilisestä tuli melkein huominen, niin ripeästi se syöksyi kohti ja yritti ohittaa.

    VastaaPoista
  3. En ole muuten ikinä lukenut "Liisa Ihmemaassa" kirjaa. Olen jostain muusta tuutista saanut kuulla että Ihmemaassa kellotkin käyvät takaperin. No, niin kai, ei se muuten Ihmemaa olisikaan? Oikeasti en uskalla lukea tällaista, luen mielummin KGB:n historiaa. Painajaisunissani kaikki, myös ihmiset, kävelevät takaperin. Semmoite ei ole "mistään kotoisin"... kuten Hemmi-tätini joskus puuskahti. Toinen vakiosadattelu hänellä oli - kun asiat eivät edenneet hänen tahtiinsa - että "nyt kyllä meni maailmankirjat sekaisin". Pikkupoikana olin ihan kauhuissani, "voi hyvänen aika, nyt Jumalan täytyy taas kirjoittaa ne uudestaan". (Siihen aikaan kun ei vielä ollut ATK:takaan.)

    VastaaPoista
  4. "Minkälaista väkeä täällä asuu?"

    "Tuollapäin asuu muuan hattumaakari", kissa sanoi ja heilautti oikeaa tassua, "ja tuollapäin", se heilautti toista, "asuu yksi maalisjänis. Mene kumman luo tahdot, hulluja molemmat."

    "Mutta en tahdo mennä kenenkään hullun luo", huomautti Alice.

    "Ei mahda mitään", kissa sanoi. "Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu."

    "Mistä tiedät, että minä olen hullu?", Alice kysyi.

    "Et voi olla olematta", sanoi kissa, "muuten et olisi tullut tänne."

    Alicesta se ei ollut todiste eikä mikään, mutta hän jatkoi silti: "Ja mistä tiedät, että itse olet hullu?"

    "Ensinnäkin", kissa sanoi, "koirat eivät ole hulluja. Myönnätkö sen?"

    "Kyllä kai", Alice sanoi.

    "No", jatkoi kissa, "koira murisee, kun on vihainen, ja heiluttaa häntäänsä, kun on mielissään. Minä sen sijaan murisen, kun olen mielissäni, ja heilutan häntääni, kun olen vihainen. Siis minä olen hullu."

    VastaaPoista
  5. Onko totta että joku on kirjoittanut tällaista? Tämänhän on aivan merkityksellistä! Nyt kyllä ensi tilassa marssin (katsoo kalanteria)... eli maanantaina menen Lainakirjastoon ja lainaan tämän kirjan.

    Voi, kun odotan maanantaita.

    VastaaPoista
  6. Don Quijote7/07/2012

    Tuo tekstihän on kuin pelaisi shakkia.

    Tosi Ilahduttavaa!

    VastaaPoista
  7. Don Quijote7/07/2012

    Swiftillä on jotain samaa. (Hieroo muistiaan.) Ne kun se puhuu niistä kuvitteellisista hevosista - joo, nyt mää muistan! - Hoyhnmiteista, se on suurta Runoutta. Swift on vain välillä turhan ilkeä, ihminen. (Oikeastaan Tosi Ilkeä.)

    Mark Twainin tarina Sininärhestä on lumoava. (Siinä kiroilevat kollikissat saavat kielioppikokeesta 6-. Jonka he, täytyy myöntää, korkeintaan ansaitsevatkin.)

    VastaaPoista
  8. No mutta sehän onkin matemaatikko Charles Dodgsonin kirjoittama kirja, täynnänsä silkkaa logiikkaa. (kävin tässä välissä mökillä, siellä oli lapsia, sisaruksia ja serkku(ja).)

    Minulta on vielä lukematta Liisan seikkailut peilimaassa, josta tiedän kuitenkin Pekoraali-runon (ja josta tykkään hirmuisesti). Se alkaa näin:

    On illan paisto, ja silkavat saijat

    luopoissa pirkeinä möyrien ponkii.

    Surheisna kaikk’ kirjavat lorokaijat

    ja vossut lonkaloistansa ulos vonkii.


    Tuskin mistään voi paremmin sanoa. Tuo Sininärhi kiinnostaa kyllä myös.

    VastaaPoista
  9. Kerran kokeilin kirjoittaa sellaista tekstiä etten ymmärtäisi sitä itsekään. Onnistuin melkein. Jutusta tuli, ikävä kyllä, aika (tai sanoisinko "melkein") rivo.

    ARGOS URIEL

    MAD, liber studiosus, sepsetti macaronista säkettä ikikulta Dulcinealle loisien lunkaalta: "O no mato poesias. Zigzag likautti omistaan bidetille haihatellen lesekylpyä perälakolle (Afterfurche). Kesittyään homompiin asumiin loveen semisi takkuisasti: "Quousque tandem, Signal, hampuun hoppu?" Äimästynyt kun piilostelisi itseään Spiritus, hempukka nyhte puuhkaan kivamaan: "Et tu Uriel, alea, Signal singsing." Tämästäkin vähäten impot. Uriel Mad kompromesoi itseään pääpahkaan Plutolle joiuen tylttä lagunia atmosfäärin matala panoalkueille: "Elimeni (Life), latentti aspermie puuttaa ompileikin hangoilleen. Nykkylään kyntäleet mykiöni märkii (Abszedieren). Kharon kumina, kepyet kullat haimalle.." Tympeään kuroutuen hotkaisi, manalaan mutkahti äkkivääräin. de Porto Mayon huorat huokui kuohi lasta kaulatellen: "Don Juannita, kastiemme kallis kisa, siitos homistettujen vuohistuppojen kiimasta."

    VastaaPoista