torstai 5. heinäkuuta 2012

Auringon ja varjon läikittämä harva kuusimetsä on sydämeni maisema. Yritin etsiä kuusikangasmetsää, mutta sellaista ei taida enää olla olemassa. Olikohan sellaista koskaan. Nykyään on vain käenkaali-mustikkatyyppisiä tuoreita kankaita, mikä kuulostaa typerältä, Marimekolta.

Täällä on kuitenkin sellaisia metsiä. Imarteet rullaavat lehtensä auki kuusien juurella, metsäkurjenpolvet hehkuvat ultraviolettiaan, ketunleipien pienet valkoiset kellot hohtavat himmeästi maanrajassa ja siellä täällä valo muodostaa lämpimiä kultaisia lammikoita, joiden väliin jää yötä pimeämpiä painanteita. Maapohja höyryää kesän lämmössä, ajattelen aina satua siitä, kuinka lumottuun metsään eksyi, kun aina matkan päässä on ihanampia kukkia ja etäämpänä aina vain ihanampia ja lopulta ei löydä enää takaisin. Täällä metsät ovat juuri sellaisia.

2 kommenttia:

  1. Hienon metsän olet löytänyt. Huomaan vieraantuneeni luonnosta yhä enemmän ja enemmän tällaista lukiessa. Imarre, hieno sana jonka merkitystä en tunnista.

    VastaaPoista
  2. Imarre kuuluu saniaisiin.

    En tiedä, onko se niin löytämistä, kun suuri osa kaikista "vapaista" metsistä täällä on tuollaista kuusimetsää, se on sellainen metsätyyppi, johon olen kasvanut, se on minusta lähtemättömissä. Olen käynyt bambumetsissä ja pyökkimetsissä (tammimetsässä tahtoisin vielä käydä) ja kuivissa honkametsissä, mutta jos suljen silmäni ja ajattelen metsää, on se aina tuo lämmin ja viileä kuusimetsä.

    VastaaPoista