torstai 19. heinäkuuta 2012

Asuuntoon hiipi pikkuhiljaa kirpeä mullantuoksu, joka voimistui ja laantui vuorotellen. Eräänä aamuna heräsin siihen kuin asuisin muhevassa juurakkoisessa maakolossa. Paahtoleivän pintaa peitti paksu sammaleinen home, tummanvihreä ja sankka. Pussin kyljen ikkunasta se kasvoi kohti auringonvaloa, elinvoimaisena ja kauniina. Oli sääli heittää jotakin niin kukoistavaa roskiin. Eivät huonekasvit koskaan kasva kuin viidakossa, tuoksu ja tuota tuollaista syvää vihreää.

9 kommenttia:

  1. Mulla on ollut joskus tuommoisia kokemuksia myöskin.

    VastaaPoista
  2. Hups, tuohonhan on tullut haju kahdesti, vaikka väriä ajattelin. Pitääkin korjata.

    En melkein koskaan ehdi syödä koko pakettia ennen kuin se homehtuu, tämä on näitä yksinäisen länsimaalaisen ongelmia.

    VastaaPoista
  3. onneksi mä en ole ainoa, jolle käy noin! koen siitä aina sekä huonoa omaatuntoa, että häpeää. en koskaan ole noin kauniiksi nähnyt.

    VastaaPoista
  4. (laitoinpas yhden ylimääräisen pilkun, perhana)

    VastaaPoista
  5. Voisihan sen leivän pakastaakin, mutta sitten se ei enää olisi sama asia. On aika utopistista kuvitella, että yksin ehtisi kokonaisen leivän syödä ennen kuin se vanhenee. Näin kaupassa sellaisen tuotteen kuin "sinkkujälkiuunileipä". Jäi ostamatta.

    Vanhan paahtoleivän arvo on määritelty huutokaupassa:
    Prinssi Charlesin paahtoleivästä maksettiin lähes 300 euroa

    VastaaPoista
  6. olin kerran leipomossa kesätöissä - paahtoleipäsektorilla. paahtoleivän valmistuksen herkkä kohta on jäähdytys ja viipalointi. jotta leipää voi viipaloida, se on uunista päästyä jäähdytettävä. kun leipä ennen kiersi pari tuntia eli puolen kilometrin lenkin, homeitiöt pääsivät siihen. kun leivät nyt vilvoittelevat kaapin sisällä puhdistetussa ilmassa, leipä kestää vaaditut kuusi päivää ilman säilöntäainetta.

    olen nähnyt englannissa näyttelyn, joka oli koostettu yhdestä suunnattoman suuresta paahtoleipäreliefistä. mikrobit tekivät työtään ja leivät peittyivät homekasvustoon.

    kaunista.

    VastaaPoista
  7. Olin kerran rautateitten Ovelta-Ovelle auton repsikkana. Se oli samperin rasittavaa... koska se kuski oli niin saatanan laiska. Minä sain aina kantaa kaikki painavimmat paketit, olin 16 v-vanha, ja hontelo; ei minua semmoiseen oltu tarkoitettu. (Palkkakin oli sitä paitsi perkeleen pieni.) Kerran meillä oli asiaa Näkkileipätehtaalle. Akat antoivat minulle kuumaa juuri uunista tullutta näkkileipää, hitsi, se maistui hyvälle. (Samalla ne pöllyttelivät hiuksiani. Olin vähän vaivaantunut.) Ps. Myöhemmin tämä näkkäritehdas paloi. Ajattelin, että "voi, voi".

    Minkä takia ihmisellä muistot aina tuppaa olemaan surullisia? Siksikö, että ne oli eikä enää ole?

    VastaaPoista
  8. Siinä voi olla sellainen menetyksen aura. Haastan sinut muistamaan onnellisen muiston, vähän niin kuin Peter Banningin piti muistaa sellainen Kapteeni Koukussa voidakseen jälleen lentää.

    Miltä maistuu tuore näkkileipä? Onko se yhtä rapeaa tuoreena, vai muuttuuko se rouskuvaksi vasta jäähdyttyään?

    Kerran vanhemmat siskot tyhjensivät kaikki shampoopullot kylpyhuoneen lattialle ja sitten luistelimme siellä ees taas vaikka kuinka pitkään. Yksi siskoista antoi aina vauhtia ja yksi otti kiinni, ja niin he liu'uttivat meitä pikkutyttöjä koko kylpyhuoneen poikki. Sauna oli päällä, joten lattia ei ollut kylmä ja vaahtoa oli kaikkialla. Siitä tuli tietysti sanomista, mutta se oli parasta ikinä.

    VastaaPoista
  9. Tuore näkkäri on ensinnäkin siis aivan pehmeää, pehmeämpää kuin pizza, mutta maistuu mukavammalle - aivan taivaalliselle. (Eikä ne täditkään tahallaan mulle ilkeitä olleet. Kunhan vaan kopeloivat. Pikkupoikaa.) Minulla on paljon, hyvin paljon myös mukavia muistoja.

    Ps. Sinä olet kiva.

    VastaaPoista