torstai 7. kesäkuuta 2012

Eilen en mennyt nukkumaan ollenkaan, vaan valvoin vain ja odotin kello neljää, jolloin ajoimme pyörillä tähtitornille katsomaan Venusta. Rastaat ja tiaiset huusivat autiossa kaupungissa, vihellykset viistivät kosteaa ilmaa, puut tuoksuivat. Nousevan auringon valo kävi teatterin raunioituvaan ulkopintaan. Vain ohut raita horisonttia pysyi kirkkaana, muu taivas keräsi jo pilviä.

Tähtitornin näköalatasanteella oli vain kourallinen ihmisiä, ja aurinko oli juuri noussut alimman pilven taakse. Jo parinkymmenen minuutin kuluttua aurinko nousi pilvien väliin, ja kaukoputkien linsseihin. Okulaarissa loisti hehkuvanpunainen aurinko ja sitä vasten tummana pienen pieni planeetta pitkällä matkallaan näkymättömiin. Tokihan aurinkokunnan olennot heijastavat öisin valoaan, mutta yhden sellaisen hahmo vasten päiväaurinkoa on sykähdyttävä näky. Kappaleet ovat niin harvassa ja kaukana toisistaan, vain harvoin näkyvissä. Olen nähnyt Venuksen, ja se oli kaunis.

4 kommenttia:

  1. Mistä tietää, että vietää liikaa aikaa Facebookissa? No siitä, kun epätoivoisena etsii like-nappia blogikirjoituksen alta.

    *like*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Like-nappi muutti maailman, totisesti se on niin.

      Tuo päähänpisto lähteä tähtitornille oli kyllä vuoden paras päähänpisto, vaikkei ollut suojalaseja olemassakaan, eikä niin yhtään mitään varusteita. Tähtitieteellinen seura oli kyllä mukava, kun laittoi julkisen kutsun ja siellä sai sitten katsoa kaukoputkista.

      Poista
  2. Se olis pitänyt kyllä nähdä omin silmin! Harmi, ettei tullut edes otettua selvää olisko Tampereella ollut tuollaista mahdollisuutta.

    VastaaPoista
  3. Tampereen Ursalla oli kyllä aika huonot sivut, kun kävin vilkaisemassa, mistään yleisötapahtumasta ei ollut mainintaa. Joten ehkä sellaista ei ollut.

    Helsinkiläiset tähtiharrastajat haaveilivat aikamatkailusta ja syväjäädytyksistä, jotta seuraavankin ylikulun voisi havaita. Öhöm.

    VastaaPoista