torstai 6. lokakuuta 2011

Neljä kertaa käännän päätä vasemmalle, katson olan yli ikkunasta ulos (aurinko paistaa, ei, sataa sumuista vettä) ja odotan kipua. Vapisevin, rauhallisin, kompuroivin, puhtain, silein, ryppyisin sormin laskemme nesteitä pulleisiin putkiin. Suoni väistää, sen rauhaa on häiritty ja laiskasti se kiemurtelee kauas subkutaanin kudosviidakkoon.

Värisen kylmästä, mutta en huomaa sitä. Niin keskittynyt olen ääneen, josta pidän. Mutta siitä on jo viikko, ja nyt luen luen pitkin yötä. Pöytälamppu heijastuu inhottavasti sileiltä sivuilta, näen jokaisen kuihtuneen lehden huonekasvista.

Nainen palaa unissaan bambumetsiin, minä betonisiin kaupunkeihin, joskus harvoin auringon punaamalle riisipellolle. Nyt vuosia myöhemmin luen sateen ropinasta ja kuulen samaa hiljaista napsutusta ikkunan takaa. Pisanginlehdet ovat vaihtuneet peltiräystäisiin.

13 kommenttia:

  1. Palelen lämmöstä kun luen Sinua.

    Muistan aina (joskus) kun huomasin erään kauppalan kirjaston lukusalissa että pääni heijastui ikkunaan. Silloin oli talvi. Tuijotin sitä aikani, kaikki syksyn tapahtumat sydämessäni, sitten menin vessaan ja onanoin.

    Yleensä lainasin lainastosta kolme kirjaa. Yksi oli aina runokirja. Toinen saattoi olla "Vauhdin Maailma" tai käsitellä nyrkkeilyä, esim. "Haluatko Turpiisi". Kolmas kirja oli mitä sattui, Fauklneria tai Dostojevskia tai Stendhalia, milloin nyt mitäkin. En muista tarkkaan.

    VastaaPoista
  2. Minä en osaa runomittoja. Ajattelin, että jossakin on kirja, jossa ne kerroittaisiin kuin matemaattiset yhtälöt ja sitten minä ymmärtäisin. Mutta ei sellaista kirjaa ole.

    Luen kiinalaisella mitalla kirjoitettua japanilaista runoutta nyt, ja sureksin, kun mitta ei käänny, ja jäljelle jää vain sanat. Nainen juopottelee viinillä ja makaa kohmelossa monta päivää ja kuuntelee tuulen ääniä. Sellainen kantaa monta vuosisataa.

    Kirjastojen talvisista ikkunoista hohkaa hyytävä ilma, lasi on rajapintana kauhea ja pahantahtoinen.

    Narkissos istuu ja katsoo pimeään peiliin, hurmaantuu ja rakastelee itseään.

    On kuitenkin hyvä, että yksi kolmesta kirjasta osoitti aina kuitenkin miehekkäitä kiinnostuksen kohteita, yksi herkkiä ja yksi sivistyksellisiä.

    VastaaPoista
  3. Annikki, kyllä se oli niin päin että minä säikähdin sitä ihmistä joka katsoi minua siitä ikkunalasista minua.

    (En ehkä pysty jalkamaan tätä kenenkään kanssa.)

    VastaaPoista
  4. Näin kerran entisen rakkaani sellaisessa hädän tilassa, josta hän ei tiennyt, että minä näin. Hän vei huoneeseensa rullan vessapaperia ja hengitti hätääntyneenä kuin kaniini.

    Se oli jotakin hyvin yksityistä. Olen pahoillani, ettemme olleet toistemme ystäviä, eikä sille hädälle ollut lohtua.

    Mutta siihen en usko, että olisi asioita, joita ei voisi jakaa jonkun kanssa. Ei todellakaan kaikkien, mutta joku aina on.

    Sinä kirjoitat niin monitulkintaisesti, ja jokainen peilaa aina itseään. Kaikesta.

    VastaaPoista
  5. Taidat olla oikeassa.

    VastaaPoista
  6. Niin mutta eihän oikeassa oleminen ole tärkeää, vaan yltäminen.

    tai siis nesteet, veri ja rakkaus.

    VastaaPoista
  7. Multa loppuu sanat... ja kun minulta loppuu sanat, en tiedä mitä tekisin? (Tekisin todennäköisesti samaa kuin nytkin.) Annikki, en ole 'monitulkinnainen', ite oot. Rakastan sinua, se on toinen asia, rakastan asioita joita pitää 'tulkita'. Eli Kaikkea!

    Äh.

    Näin sentimentaalista teklstiä ei edes kissa kirjoittaisi. Ei.

    VastaaPoista
  8. Tänään - kun olen selvempi kuin eilen - häpeän. (Mutta en onneksi kamalan paljon. Ja onneksi en ole nytkään ihan selvin päin.) Sinun kanssa on mukava jutella.

    VastaaPoista
  9. Kissat on muuten kamalia kiroilemaan - oletko pannut merkille? Pahempia ne ovat kuin Sininärhet. Kerran opetin yhdelle kollille kaikki tuntemani kirosanat, sekä suomeksi että venäjäksi; se kuunteli tarkkaavaisesti. Nyökkäsi välillä hyväksyvästi. Kun lopetin, se heilautti häntäänsä, aukaisi suunsa (jossa oli teräviä hampaita) ja alkoi ladella sellaisia assyrialaisia voimasanoja... minun tuli posket ihan punaisiksi. (Katsoin salaa peilistä.)

    VastaaPoista
  10. Kissat eivät ole tainneet kiroilla minulle koskaan. Meillä on sellaiset asialliset välit.

    Pestessä niitä vedellä ja kissasaippualla ne saattaisivat kiroilla, mutta käytännössä se on mennyt sitten kuitenkin pelkäksi itkemiseksi ja voivotteluksi. "Miksi oi miksi minua pestään, miksi oi miksi oon märkä, maailma on paha, mää mää mää." Sillä tavalla ne sanovat.

    VastaaPoista
  11. En minäkään kissojen kanssa riitele. Joskus niiden kanssa vaan joutuu väittelemään. Mutta aina lyödään illalla käpälää ja sanotaan että "sinä olit oikeassa". "etpäs kuin sinä". "sinäpäs". "enkä ollut" "olitpas". Siihen kuluu jokunen tuokio. Sitten isketään toisillemme silmää, hieraistaan viiksiä, ja aletaan kehrätä.

    VastaaPoista
  12. Onko sinulla, mikis, kissaa kotona?

    Minulla ei ole, ja joskus kaipaan sellaisen läsnäoloa. Ehkä yrittäisin saada luokseni asumaan sellainen japanilaisen töpöhäntäisen kissan ja sitten kertoisin sille tarinoita Kanazawan kujakissoista, joilla oli onnenvärit turkissa ja arat silmät ja melkoinen veto kalaravintoloiden takakujille.

    VastaaPoista
  13. Ei minulla ole kissaa. Mutta on minulla niitä niin paljon ollut että tunnen Niiden metkut... en tietenkään kaikkia. No, eipä Nekään tiedän kaikkia Mun metkuja. Esimerkiksi, että otan joskus silmäkontaktin Canis lupus familiariksiin.

    Minulla ei nykyisin ole kissaa kun vietän niin liikkuvaa elämää että kissa kärsisi siitä.

    VastaaPoista