sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sain hyvin hyviä uutisia. Sellaisia, kuinka elämä kantaa tai minua kannatellaan, ja kuinka asiat asettuvat paikoilleen kuin astinkiviksi sinne suuntaan, minne olin menossakin. Olen iloinen!

Samalla huomaan, miten jännittynyt ja kärsimätön olen kaiken aikaa - vuosia - ollut, ja odottanut vain, että kylmä virta kääntyisi. Nyt kun se kääntyy, kaikki kääntyy ja tämä vapina muistuttaa vihaa.

--

Kuumeen hellitettyä menin salille juoksemaan, ja jo kymmenen minuutin kuluttua vanha asentovirhe alkoi särkeä, mutta typerään ja härkäpäiseen tapaani juoksin vielä puoli tuntia, kunnes sillä ei voinut oikein edes kävellä. Venyttelytunti meni pilalle; jokaikinen lihas oli kiristynyt kivun ympärille, enkä saanut niitä auki. Siitä on viikko. Polvea kiristää vieläkin tässä istuessa, enkä ymmärrä, mikä minua ajaa tuollaiseen pakottamiseen, ettei kipu riitä.

Hän puhuu rakkaudesta ja koko huoneen läpi käy hämmästynyt ja pehmeä aalto. Tahtoisin niin kovasti kasvaa siihen suuntaan, etten tiedä, miten päin istuisin ja se alkaa olla jo vähän huvittavaa. Tahdon tähän tuhkakasaani vettä ja aurinkoa, joitakin versoja edes.

Otin kiinni ampiaisen sämpyläpussiin ja sitten se karkasi. Koko kesän ahkeran ja maanisen hyönteisten tappokauden jälkeen yksi kohmeinen ampiainen ei herätäkään murhanhimoa.

4 kommenttia:

  1. lähin lapsuuteni naapuri oli mehiläistarhuri. hän opetti minua olemaan pelkäämättä kotkia, haukkoja, mehiläisiä, käärmeitä, iiilimatoja, hevoskärpäsiä, punkkeja ja metsälutikoita. luulin nimittäin niiden voivan äkkiarvaamatta hyökätä kimppuuni ja pistää minut poskeensa.

    hän ei voinut sietää tuhlausta. siksi hänellä oli kylmäkaapissa pieniä lautasia, joila oli yksi herne, kolme papua, teelusikallinen hilloa tai vähän käytetty sitruunanviipale.

    VastaaPoista
  2. Noista taidan pelätä vain iilimatoja ja punkkeja (ja hämähäkkejä). Mehiläiset ja ampiaiset eivät tosiaan pistä, jos niitä ei hysteerisenä huido.

    Haukat ovat sillä tavoin pelottavia, että ne joskus silmäilevät kiinnostuneina pörrökarvaista valkoista kissaani. Luulevat tietysti maukkaaksi talvijänikseksi.

    Vanhemmillani on tapana laittaa kätevästi talteen kastikkeenloppuja ja avata aina uusi makkarapaketti. Tuloksena on jääkaappia ulkoisesti muistuttava kapine, jonka ovea ei tahdo avata tai jos se on pakko avata, niin vain reunimmaiset eineet ovat tuoreehkoja ja syötäviä. Sinne kauas pinojen taakse ei kannata eksyä.

    VastaaPoista
  3. Meillä oli mehiläisiä parikymmentä vuotta sitten. Minulla on kihara tukka ja ne aina eksyivät hiuksiini ohi lentäessään ja hätääntyessään sitten pistivät päähän. Se meni huitomiseksi.

    Iilimatoja iskeytyi sääriin jos seisoi rannassa liian kauan. Ne sai suolalla irti. Punkkeja inhoan, koska niitä joutui metsästämään kissojen turkista. Eivät ne ole vaarattomia niillekään.

    Lapsena piti pitää kumisaappaita mökillä koko ajan, koska paikka kuhisi kyitä. Me oltiin kevyitä kaikki, eikä joku kaksimetrinen hidas luikertelija mahdollisesti aistinut askeleitamme. Isä tappoi niitä, äiti kiljui.

    Me katsottiin uteliaasti vanhempien hysteriaa.

    VastaaPoista
  4. Ai, se oli sittenkin oikea onnenkantamoinen, että leikkasin kiharani siinä 2-3-vuotiaana, eivätkä ne koskaan enää kasvaneet takaisin. Sain suoran tukan.

    Isä polki kerran kyyn poikasen hengiltä, se oli hyvin pieni käärme, ehkä sormenpaksuinen. Sen häntä vispoi ja kiemurteli isän kumisaappaan päällä, ennen kuin se kuoli. Raukka. Mutta metsässä oltiin tosiaan kaikki me lapset ja serkkuja lisäksi, joten kai se pitikin talloa varmuuden vuoksi. Harvinaista kyllä oli nähdä isä niin aggressiivisena, isä on aina ollut sellainen rauhallinen, simpukkamainen ihminen.

    VastaaPoista