lauantai 7. toukokuuta 2011

Harmaa kevät. Lämpimästä innostunut räikeä nurmikko haalistuu nyt kylmässä. Leskenlehdet pysyvät kiinni jo toista viikkoa.

Juhlien jälkeen huomaan kyllästyneeni tähän välitilaan, epäelämääni. On kuin nahkani olisi käynyt pieneksi, haavaiseksi, kuivaksi, kutisevaksi ja kipeäksi. Tuntuu, että minuun koskee nyt kaikkien vuosien edestä kerralla. Antaa palaa vain. On aika kärventyä. Kai se on samanlaista kuin pitkän puutumisen jälkeen jäseniä pistelee ja kirvelee niin rajusti, että tekisi mieli karjua. Mutta ei karju kuitenkaan, vaan painaa jalkaa lattiaan ja odottaa tottumista.

Enää pari viikkoa lomaan. Kellokoneisto pysähtyy, natiseva veto rattaista loppuu ja toiminta lakkaa. Täksi kesäksi minulla ei vielä ole suunnitelmia. Tämä on varmaan viimeinen hidas kesä. Ei ole enää tuloksien odottamista, ei minkäänlaista kestämistä. Vain lepoa ja sitten kiireinen syksy.

Tänään ikkunasta piirtyi ohut lämmin juova makuuhuoneen kylmään kiviseinään. Heräsin siihen, että palelsi ja poltti yhtä aikaa. Vastapäisen vanhan tehtaan korkeissa ja kapeissa ikkunoissa ei palanut enää valoja. Joskus siellä loistavat lamput ja loisteputket aamuyöhön asti, mutta ihmisiä ei näy koskaan.

Mikroskopointia on vain yksi harjoitus enää jäljellä. Minulla oli tapana tarkentaa säädöt aina maksanäytteeseen, jotta voisin katsoa sen sinertävää kudosmaisemaa joka kerralla. Ohuet retikuliinisäikeet näyttävät viivasyövytykseltä, solut oudosti piirretyiltä, vaikka ne ovat oikeita. Valon laitan niin kirkkaalle kuin silmät sietävät, en pidä hämärästä, ja niinpä katson sokaistuneena tarkkoja karttoja, poukamia, lahtia ja rajavyöhykkeitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti