Annikin

Riipun tyynyn ja kuumavesipullon välissä, vatsa kohti unia ja selkä unettomuutta. Levoton valppaus ja painava väsymys pyrkivät viereen, nostelevat hiljaa peittoa ja etsivät rakoa kuiskata korvaan. Heräilen ja torkun epämiellyttävästi kuusi tuntia ja nousen ylös pimeään aamuun.

Sairaalasängyissä makaa munamaisia kalpeita olentoja, raajat ovat kuihtuneet, mutta pulleissa mahoissa lepää vielä elämä. Useimmat vain nukkuvat matkalla kohti syvempää vanhuutta. Haju käy kitkeräksi ja makeaksi. Puhe on käsittämätöntä, kryptattua ja kehämäistä. Sama huoli pulpahtaa kuin korkki pintaan, eikä sitä saa uppoamaan. Kummalliset puheet risteävät ja katkeavat. Pian hiljenevä olento asettuu taas maate, ja käpertyy mahansa ympärille. Alan olla sitä mieltä, että vanheneva, käpertyvä ihminen pitäisi ruokkia jumalaisesti, eikä surkeilla mauttomilla liemillä. Hetkien sängyn ja vessamatkojen välissä pitäisi olla makujen iloa, kukkia kielelle, aitoja mansikoita ja suussasulavia voikastikkeita, meheviä rapuja ja koko maustemaailman kirjo.