ikkunoista

Nailonsukasta pöllähtää ihoa ilmaan. Sitä pöly on, tiedän.

Nukun hetken ja taas haisee unien pistävä haju. Avaan ikkunan ja sitten palelen. Tähän en ole vielä keksinyt ratkaisua, enkä varmaan toviin keksikään. Odottelen ilmoitusta uudesta asunnosta, mutta eihän sitä vielä hetkeen tule. Yritän kuvitella toisenlaista näkymää ikkunan taakse. Ettei olisi tuota naakkataloa, ja noita kahta koivua, joiden rempseitä oksia paheksun, eikä lahtea ja sen takana lehtipuiden täplittämiä havuisia harjuja. Olen katsellut omista ikkunoistani aiemmin lastentarhan pihaa, umpeenkasvanutta puutarhaa, valtatietä, kuusimetsää ja kalliota, vesitornia ja kaukana lämpövoimalaitosta, mutalammikkoa ja kiemurtelevaa tietä vuorille, jälleen vesitornia, hiljaista katua ja kylmäasemaa, taideliikkeen ikkunaa ja punaisia lyhtyjä, ja nyt tuota lahtea.

Uudeksi maisemaksi taitaa valitettavasti olla luvassa kivinen piha tai junarata. Näistä junarata saattaisi olla kuitenkin se viehättävämpi, vaikkeivat raiteet enää ratapölkyiltä tuoksukaan. Kunhan ikkunat eivät olisi pohjoiseen, sieltä siilautuu kylmää ja sinistä valoa, joka enemmän pimentää huoneita kuin valaisee niitä.